Osa 13: Voispa helposti pystyä kaikesta luopumaan

Heissan! Ja tällä kertaa kokeilen liittää biisin osaan, joten saatte tulla kärsimään näistä mun biisi valinnoista. Tämän osan biisi on Johanna Kurkela - Tahdon elää
Ja sitten muutama tärkeä asia:
1. Kuvat linkitetty photobucketin kautta.
2. Kertojana Emma
Ja tässä nyt sitten uusi osa:

''Mummi? Mummi?'' toistelin hädissäni. ''Mummi? Herää!'' Pelkäsin hänen puolestaan.Veren valuessa pitkin hänen rannettaan jäykistyin kauhusta. Hän hengitti raskaasti ja hitaasti, kohta ei enää ollenkaan.

Katselin kauhuissani kun hän kaatui, minun silmissäni se näytti hidastetulta. Nousin ylös, vaikka pelkäsin jalkojeni antavan periksi. Tiesin mitä tehdä, mutta en saanu mitään tehdyksi peloissani.

Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani, jotka olivat muunkin ruumiini mukana varmasti kalvenneet. En aikonut tehdä muuta kuin lähestyä puhelinta, mutta se oli vaikeaa. En halunnut tietää totuutta. Pian sain kuitenkin jalat alleni.

Näppäilin numeron, jonka sain hädin tuskin kaivetuksi muististani ulos. 112. Ambulanssi tulisi pian, ei hätää, ei paniikkia, mies puhelimessa rauhoitteli, mutta tiesin sen olevan turhaa, se oli vain tapa lohduttaa. Suljin puhelimen ja jäin odottamaan. Tiesin, kuka tähän oli syypää. Kenen takia sisälläni kasvoi pieni elämän siemen, josta olin mummille kertonut. Kenen takia mummi oli säikähtänyt ja puristanut lasia niin lujasti, kenen takia hän oli nyt pyörtynyt ja vuotamassa kuiviin. ''Thomas Hill'', kuiskasin. ''Minä vihaan sinua''. Sen jälkeen kosketin vatsaani, ja kuvittelin sen ilmapallon kokoiseksi. Kuvitelin tulevaisuuteni. ''Sinusta ei tule koskaan isäsi kaltaista'', sanoin hiljaa ja ajattelin syliini pienen käärön, jonka niin kiihkeästi kielsin isältään. He kaksi eivät tulisi koskaan tapaamaan toisiaan. Se helpotti oloani ja pyyhin kyyneleet kasvoiltani.

Lopulta ambulanssi tuli, ja sain tulla mukaan. Oli kaunis lauantaiaamu, eikä elämä olsi voinut olla surkeampaa. Kuuntelin lintujen sirkutusta ja itseäni pienempien lasten naurua. ''Onnellisia pikkuisia'', ajattelin, ja kuvittelin itseni jonain päivänä tuohon puistoon, sen pikkuisen kanssa, joka sisälläni kasvoi. Itkin hurjasti.
(Anteeksi zzz-kirjaimet, niitä ei saa poistettua kuin hackilla)

Katsahdin mummiin, joka näytti nukkuvalta. ''Miksi'', mietin, ''miksi koskaan menin tutustumaan juuri sellaisen ihmiseen kuin Thomas Hill?'' En voinut itkeä enää kovempaa, joten pyyhin kyyneleet, jotka kohosivat silmäkulmiini. Niistä ei ollut hyötyä nyt.

Istuin sairaalan odotusaulassa, enkä itkenyt enää, vaan pyysin lääkäriä toistamaan, mitä hän äsken oli sanonut. En ollut mitenkään vihainen tai surullinen, vaan kummastunut.

''Voit tulla nyt katsomaan mummiasi'', lääkäri toisti kolmatta kertaa, sivuuttaen seuraavan kysymykseni täysin. ''No mutta onko hän kunnossa?'', tivasin kolmatta kertaa. Lääkäri vain johdatti minut yhteen huoneista.

Huoneessa oli kolme sänkyä, joista kaksi olivat tyhjinä. Mummi makasi perimmäisessä. Halusin huutaa jotain, mitä tahansa. Olin juuri toistamassa kysymystäni, kun vilkaisin mummin kasvoihin. ''Ei...'', ajattelin. Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkeat, eikä hän hengittänyt. Ei. En halunnut katsoa mummia, joten käännyin.

''Mitä tapahtui!?'', huusin. En aikonut vaieta. En omistanut mitään ennen testamentin lukua. Missä asuisin? Mistä vaatteet ja ruoka? Olisi odotettava hautajaisiin ja testamentin lukuun. Mummi sanoi jättävänsä kaiken minulle, mutta enne kuin se olisi varmaa, minulla ei ollut mitään. Ei rahaa, ei kotia, ei työtä. Ei läheisiä. Ei mummia enää koskaan. Muistin hänen katseensa ja äänensä, ja raivon kyyneleet kohosivat silmiini. Toistin kysymykseni, jo melkein kiljuen.

Lääkäri alkoi selittämään jotain, siitä, ettei aina voida onnistua, jotain parhaansa yrittämisestä ja liian veren menettämisestä, mutta en kuunnellut. Olin vihaine, surullinen ja hämmentynyt. Etenkin vihainen. Thomas saisi tuntea kovempaa tuskaa kuin ikinä, jos sellaista paskiaista nyt pystyisi mikään tunnetasolla satuttamaan. Vihasin häntä, vihasin hänen lastaan, jota kannoin sisälläni. Silloin mikä tahansa pystyisi saattamaan minut raivon partaalle. Myös lääkäri, joka oli epäonnistunut. Nyt en omistanut enää mitään. ''Sinun pitää jo lähteä. Hoidetaan muotoseikat ja sen sellaista. Oletko sinä nyt orpo?'' lääkäri kysyi yllättäen. Ei orpokotiin, en menisi sinne. Olen tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni. ''Yksi ystäväperhe ottaa minut hoitoon kunnes täytän kahdeksantoista'' valehtelin. Kunpa perhe olisi vain mukana juonessa.

Vilkaisin mummia vielä viimeisen keran, ja vaikka tiesin, ettei hän enää kuullut, heilautin kättäni. ''Hyvästi, kuiskasin. Se oli ohi nyt. Lääkäri saattoi minut ulos huoneesta. Kaivoin puhelimen esiin ja soitin perheelle, joka minut ottaisi huostaan. Ainakin toivottavasti.