Huom, lukekaa myös ennen ossa tulleet tiedotteet, ne ovat tärkeitä!
Ja sitten osa: (kertojana Emma tästedes aina kunnes toisin ilmoitetaan) Ja ainiin, osan biisi: Listen to your heart (techno versio)

Laitoin hiukseni, taas. Tein sen huomaamattani koska käteni himosivat tekemistä jotteivät ne tärisisi kovasti muiden läsnäollessa. En ollut ajatellut pitää isoja hautajaisia, mutta kun kaikki tuttuni talonyhtiöstämme olivat kuuleet, he halusivat auttaa. Ei minulla muuten olisi mihinkään varaa. Niinpä kaikki olivat tulossa: Anna, Ellie ja Sammy, joiden takia myös Tommy, eikä Rachelkaan halunnut jäädä pois. Kaikki tulivat meille siihen asti että Anna tulisi töistä, Elliellä kun ei ollut vielä autoa.

Me istuimme hiljaa paikallamme olohuoneessa, tai oikeastaan olohuone-ruokailutila-keittiössä. Kukaan ei puhunut, mutten halunnut ajatella että oli haudanhiljaista. Viime aikoina olin vältellyt sellaisia sanoja kuin hauta, kuolema, hatajaiset ja pelko, jota itse tunsin. Tiesin, että kun kertoisin pojille, kaikki olisi ohi. Tuntui että jos joku ei olisi pidättelemässä, niin minä ihan totta hyökkäisin Tommyn kimppuun, mutten oikeasti tekisi sellaista, toivottavasti.

Pojatkin istuivat hiljaa paikallaan, enkä ihmetellyt. Oli kulunut varmasti puoli vuotta edellisestä virheestäni ainakin omien laskujeni mukaan. Ihme että Sammy oli antanut anteeksi, mutta nyt heillä oli hyvä syy vihata toisiaan. Sammyn ilme oli surullinen. Vakuuttelin itselleni että se johtui mummin kuolemasta koska he olivat tunteneet toisensa ja mummi oli hyväksynyt seurustelumme heti, koska Sammy näytti kuulemman niin ihastuttavan rehelliseltä. Toinen puolisko päässäni sanoi että hän tiesi, mutta ei se voinut olla mahdollista.

Ulkoa kuului auton tööttäystä ja nousimme pieneen autoon avrsin nopeasti. Istuin Ellien ja Rachelin välissä, ja mikä hienoa, Anna kutsui Tommyn etupenkille. Loppumatkasta en ollut enää niin varma että takapenkillä oli mukavampaa.


Kirkossa ennen hautaamista kaikki itkivät ja sanottiin muutama sana. Näin mummin viimeisen kerran, ja vaikka sanoin päässeeni yli itkusta, silloin minäkin purskahdin kyyneliin.


Laskin arkun eteen pienen kukan. ''Mummi, annathan anteeksi'', kuiskasin, toivoen että hän olisi voinut kuulla. ''En tarkoittanut sinulle pahaa tällä''. Kaikki kävivät arkun edessä ja se haudattii. Tilaisuus oli ohi ja minä menin vielä käymään Sammylla. Tommya nappasin hihasta, jota hänkin tulisi. Ellie taas lupasi mennä keskustelun ajaksi juttelemaan Annan kanssa, en tiennyt mistä he puhuivat. Mutta silloin en edes välittänyt.

Istuimme sohvalle ja Sammy katsoi minuun kysyvästi. Tommy pysyi vaiti.


En jaksanut enää pitää suutani kiinni vaan aloin sättimään Tommya hiljaa. Hän kääntyi katsomaan poispäin kylmästi.


''Oma vikasi'', hän totesi kun vihdoin lopetin. Päässäni kiehui ja pelkäsin sieltä nousevan savua. Sammy katsoi Tommyyn ja kysyi. ''Mitä te puhutte?'' Hänen äänensä oli niin asiallinen ja ystävällinen että rauhoituin ja avasin suuni uudelleen.


En vaiennut nopeati vaan selitin asiaa pitkään ja yritin alitajuntaisesti nostaa itseni hiukan parempaan valoon kuin mitä todellisuudessa olin ollut. Kun lopetin, kaikki olivat hetken hiljaa.


Lopettaessani Sammy näytti siltä kuin alkaisi itkemään, mutta hän ei aikonut päästää kyyneltäkään Tommyn läsnäollessa. Tommy nousi. ''Mua ei varmaan tarvita täällä enää'', hän totesi ja väläytin hänelle ''Tästä puhutaan vielä''-katseen. Kun ovi oli sulkeutunut, avasin suuni kolmatta kertaa.


''No, nythän me sitten...'' aloitin, mutta Sammy vaimensi minut. ''Ei'', hän kuiskasi ja olin ymmälläni. ''Mitä ei?'' ihmettelin. ''Ei ''me''. Ei ole enää ''meitä'' sinun ja minun välillä'', hän sanoi hiljaa. ''Se on ohi..?'', minä miltei itkin. Hän nyökkäsi ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.


Kotona itkin sydämeni kyllyydestä ja luulin kuolevani siihen itkuun. Ajattelin Sammyn ääntä ja sanoja. ''Ei ''me''. Ei ole enää ''meitä'' sinun ja minun välillä''. Itkin entistä hurjemmin. Olin yksin nyt.

Yhdeksän kuukauden kuluttua:

Anna saapui luokseni kun kuuli milloin laskettu aika olisi. Se tulisi pian ja olin enemmän kuin peloissani. Hän kuitenkin lohdutti minua ja sanoi ettei tarvitse pelätä. En sanonut mitä ajattelin siitä, millaisen pojan hän oli saanut.

Yhtäkkiä tunsin polttavaa kipua. ''Ei vielä'', ajattelin. ''En ole vielä valmis.'' En ehtinyt kuin puhisemaan muutaman sanan. ''Soita ambulanssi''

Tässä nyt sitten, kommatkaa hyvät ihmiset tai suutun ja mustaksi muutun!