No niin, anteeksi, osa on vähän myöhässä... Mutta tässä se nyt on. Olisi muuten kiva saada tännekkin niitä kommetteja yhtä paljon kuin edelliseenkin osaan... 8 on ihan kunnioitettava määrä, mutta saahan niitä toki enemmänkin olla! Ja kuten huomaatte (otsikosta) olen jakanut tämän osan 2-3 jaksoon.


''Sanoppa, mistäs sä noita tarinoitas keksit?'' Emma kysyi rauhallisesti kuunneltuaan  Sammyn syytökset Edvardia vastaan. Ja kuten oli oletettavissakin, Sammy raivosui. Eikö Emma ymmärtänyt häntä, vai mikä hänellä oikein oli? Vai oliko Emma oikeassa? Nämä kysymykset pyörivät Sammyn päässä, mutta viimeisimpään hän osasi vastata heti. Ei, Emma ei ollut oikeassa. Hän oli itse kuullut ne sanat. ''Usko mua. Mä olen tällä kertaa oikeassa'' Sammy yritti vakuuttaa Emmaa, mutta tämä vain hymyili. ''Todista se''

''Okei'' Sammy vastasi omahyväisesti ja veti taskustaan pienen laitteen esille. ''Mikä toi on?'' Emma esitti varovan kysymyksen. Sammy ei kuitenkaan vatannut heti, vaan hymyili itsetyytyväistä hymyään, ja samanmoinen nauru oli kumpuamaisillaan hänen sisältään. Kerrankin hän oli ollut oikeassa, mutta Emmaa hän ei haluasi suututtaa. '' No, sanotaanko että se on todiste'' hän hymähti. Mutta kun Emma meinasi vetää naamansa ihmetykseen, hän selitti paremmin. ''Nauhuri. Äänitin. Laitanko päälle?'' Emma katseli konetta hetken, ja nyökkäsi sitten varovaisesti. Ja kun kuului peini näpäys, äänet alkoivat mileti heti kaikua huoneessa. Toisessa niistä kuvastui pelko, pelko toisen elämästä, vastuusta. Toisesta kuulsi selvästi läpi nauru, mutta se ei ollut ilosta eikä onnellista. Sellainen nauru tuli tunteettoman ihmisen suusta, toisen surusta, toisen kärsiessä.

''...tämä voi olla vaarallsita myös eräälle... no, jos sanotaan, että Emmalle, kuinka vastaat?'' lausui ääni koneesta. Sammy värähti, ja Emma otii askeleen taaksepäin. Ja törmäsi kirjahyllyyn, saaden päähänsä upean runokirjan. Mutta hän ei välittänyt, vaan nosti opuksen takaisin hyllyyn ja hieraisi kohtaa, johon se oli kolahtanut. Hän vain tuijotti nauhuria. ''Se ihminen on aivan hirveä'' hän kuiskasi kasvot ilmeettöminä. Kaikki elämänilo, jota niistä oli äsken vielä loistanut, oli poissa. Jäljelle oli jäänyt vain pelko. ''Oletko sä aattellut viedä tämän jutun oikeuteen tai jotain?'' hän kysyi paljon vahvemmalla äänellä. Hän oli menettänyt jo liian monta läheistä. Sammylle ei saisi käydä niin..
''Se veis iän ja terveyden. Ja rahat, ja vois kestää kymmenenkin vuotta. Ties kuinka monta ihmistä siinä ajassa ehtis kadota, jos sä tiedät mitä mä tarkoitan'' Sammy vastasi. Hänen silmiinsä olivat miltei kohonneet kyyneleet, sillä hän oli tullut ajatelleeksi isäänsä. Tuolle kauhealle ihmiselle pitäisi kostaa, jotenkin, jotenkin...
''Idea!'' Emma kiljahti niin kovaa, että meinasi kaataa Sammyn yrittäessään halata tätä. ''Nyt mä tied'n, mietn tästä päästään...'' hän selosti, ja kun Sammyn ilme vaihtui ihmetykseen, hän selvitti asian. Ja molemmat hymyilivät.

Kotiin päästyään Sammy päätti tarttua härkää sarvista, ja niin hän astui sisään.
''No, mistäs se pikku prinssi tuo nyt, joitain olemattomia todisteita, kenties?'' Edvard nauroi, ensin arvioituaan, että ovella todella seisoi Sammy. Ehkä hän oli uskonut, ettei tämä ollenkaan uskaltaisi tulla kotiin, sen jälkeen mitä oli puhuttu.
''Todella olevaisia todisteita. Äläkä aliarvoi mua'' Sammy vaati, mutta Edvard vain nauroi. '' No, näytäppäs'' hän totesi, ja Sammy napsautti muitta mutkitta koneen päälle. Ja kun se oli kuultu, Edvardin ilme oli jotain järkytyksen ja surun, sekä inhon rajamailta.

''Hyvä on. Hyvä on. Mä lähden'' Edvard mutisi, ja alkoi pakata laukkuaan. Nyt oli sammyn vuoro järkyttyä. Noinko helposti kaikki oli sujunut?
Lopulta, kaiken tavaroittensa kokoamisen jälkeen, Edvard seisahti vielä ovelle, ja sanoi viimeiset sanansa: ''Mä lähden, mutta sun omatuntos tulee vielä soimaamaan sua, sillä pian sä saat ottaa kuoleman vastuulles. Sillä mulle käy samalla tavalla kun sun isälles, joten siinäpähän näät'' hän totesi. ''Ja mä jätin lapun Ellielle. Älä koske siihen, ja mukaile sen tarinaa, selvä?'' hän varmasti. Sammy nyökkäsi, mutta päätti kuitenkin avata suunsa. '' Aika uskomatonta, että mulle tulee omastatunnosta saarnaamaan sun kaltainen ihminen. Ja se, että sä kuolet, on sulle ihan oikein'' Edvard näytti happamalta. ''Mä en voi kuitenkaan varmistaa, että vaikka meidän lupaus pitää, joku muu voi hyvinkin tulla mun tilalle, joten...'' hän täräytti, ja sitten alkoi kävelemään poispäin. ja lopulta hän oli kadonnut pimeyteen.

Ja arvatkaas, kenet hän sitten soitti käymään? (Ei ole mikään pakko arvata, tietenkään...)
Ja kommenttia pukkaa? *JooJooJoo*