Emma makasi sängyllään ja mietiskeli asiota. Oli kulunut kuusi vuotta siitä kun kaksoset olivat syntyneet. Oli heidän aika siirtyä koulumaailmaan, esikouluun, ja vihdoinkin saisi Emmakin vähän rauhaa.
"Kyllähän minä näitä pikkuisia jään kaipaamaan", hän ajatteli hiljaa, kun ovi avautui.



Lizzie ja Sam astuivat sisään.
"Mitä nyt?" Emma kysyi lempeästi.
Kaksoset tuntuivat epäröivän. Lopulta Sam huokaisi ja kysyi:

"Äiti, me haluttaisiin tietää, missä... missä isä on?"
"Se on vähän hankalaa lapset... saatte kyllä vielä tietää, mutta juuri nyt teidän pitäisi olla valmistautumassa ensimmäiseen koulupäiväänne, eikös?"



Sittemmin, vihdoin esikoulussa. Lizzie ja Sam seisoivat ovella tylsistyneen näköisinä, mutta olivat hiukan innostuneitakin. Eipä siinä paljon ollut, eskari oli samassa rakennuksessa koulun kanssa, mutta paljon laimeamman vaikutteinen.

Toisessa nurkassa Rachelin, heidän naapurinsa tytär, Sabrina leikki ohjaajan kanssa nukketalolla. Hän oli varsin söpö tyttö, mutta hiljainen.



Hämärän puoleisessa nurkassa oli kirjahylly, jonka vieressä lukien istuskeli Rachelin poika, Riley. Hän näytti keskittyneeltä.



Viimeisessä nurkassa toimettomana seisoskeli joku kaksosille tuntematon tyttö, joka tarkkaili muita aktiivisesti, eikä ihme kyllä näyttänyt kovinkaan tylsistyneeltä. Sam olisi halunnut mennä tutustumaan häneen, mutta Lizzie sanoi että hän näytti oudolta.

Pian oli aika mennä pihalle, ohjaajan valvovan silmän alla, mutta se piristi kaikkia.



Lizzie ja Riley hyppäsivät heti erään laitteen kyytiin ja Samille tapahtui jotain odottamattoman puoleista: se söpö tyttö, Sabrina, päätti tulla ja puhua hänelle. He juttelivat tosin vain hetken, koska Sabrina vaikutti vaivaantuneelta ja päätti lähteä jonnekkin liukumäen suunnalle. Sam oli hieman hämmentynyt, mutta hyppäsi saman laitteen kyytiin kuin Riley ja Lizziekin.



"Pidä kiinni!" Lizzie muistutti, kun koje saatiin liikkeelle. Se meni kyllä aika kovaa, putoaminen voisi sattua pahemminkin jos huono tuuri kävisi...

Ja sitten se tapahtuikin: Riley menetti tasapainonsa ja horjahti ulos kojeesta. Lizziekin, joka harvemmin likasi kenkiään, painoi tossunsa maahan ja pysäytti laitteen välittömästi.

"Voi ei", ohjaaja mutisi ja ryntäsi Rileyn luo.
"Sattuiko pahasti?"
"Sam tönäisi!" Riley huudahti yhtäkkiä.

Eli, siinä se oli. Osan ensimmäinen puolikas^^ Loput pyrin julkaisemaan lähiaikoina, ja tällä kertaa tosiaan tarkoitan sitä! Koko osassa on suunnilleen 22 kuvaa, joista nyt näitte 11 :3

EDIT 21.5.2009!

Hei kaikille! Olen äärimmäisen pahoillani pitkästä tauosta ja pyrin nyt kirjoittamaan tarinaa loppuun parilla osalla sillä kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle viime aikoina enkä tiedä jaksanko enää jatkaa. Kiitos että olette odottaneet, yritän julkaista uuden osan ennen kesälomaa!

Makasin sängyllä hiljaa ja mietin itsekseni tapahtumia jotka olin käynyt läpi ambulanssin saapumisen jälkeen. Pikkuinen oli säilynyt vahingoittumattomana vaikka synnyts olikin alkanut etuajassa, luoja sitä pienokaista on siunannut silloin.. tai oikeammin, pienokaisia. Minun pikkuisiani. Minun kaksosijani.
Ajatukseni kesksytyivät vieraiden saapuessa. Sisään astuivat Anna, Ellie, Rachel, Tommy ja Sammy..

Katselin poikia, mutta he eivät katselleet minua. Nautin kun Tommy kärsi. Hänelle oli aivan oikein maistaa omaa lääketään, ajattelin, vaikka tiesinkin sen karvauden. Ja Sammy-parka. Häntä säälin niin, ei Ellien olisi häntä tarvinnut tuoda.


Tommy sai luvan katsella toista lasta lähempää. En nähnyt selvästi, kumpaa hän tarkasteli, mutta havaitsin hänen hymynsä. Pian sekin hyytyisi, mietin, koska et tule ikinä tapaamaan häntä uudestaan. Hänkin taisi ymmärtää sen, koska hän katsoi minua, ja hänen ilmeensä muuttui minun kasvojeni takia murheelliseksi.

Loppujen lopuksi hän kuitenkin päätyi näyttämään vauvaa myös Rachelille. "Oi kun on söpö, terve, pikkuinen", Rachel lässytti. Naurahdin, mutta vain mielessäni. Muutamia kuukausia aiemmin olisi ollut mahdotonta kuvitella häntä tuollaiseksi, mutta nyt olin vain murheellinen, eikä minua naurattanut. Toivoin, jopa hänelle, ettei hän joutuisi kokemaan tällaista tulevaisuutta. "Oletko jo miettinyt noille nöpönenille nimiä?" Anna kysyi yllättäen. En ollut odottanut kysymystä, mutta olin siihen valmis.


"Sam Smith", kuiskasin. Kaikki kuulivat ja kääntyivät katsomaan minua. Rachel otti vauvan syliin Tommylta, mistä olin kiitollinen, koska pelkäsin, että vauva putoaisi. Sen verran Tommy näytti hämmentyneeltä ja hänen kätensä vapisivat. Hetken hiljaisuus. "..ja tyttö on Lizzie", lisäsin keventääkseni tunnelmaa. Kaikki helpottuivat hieman.
"No, minun ja Thomasin pitäisi jo lähteä ja Rachel on kanssamme, joten..", Anna sanoi, "pärjäile." Hän, Tommy ja Rachel lähtivät. Ellie ja Sammykin alkoivat jo astella kohti ovea, mutta pysäytin heidät. "Pitäisi jutella Sammyn kanssa, jos vain sopii?", lausuin hiljaa. Ellie nyökkäsi ja meni käytävään. Sammynkin pää notkahti nyökkäykseen, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään.

Nousin vaivalloisesti ja Sammy seisoi keskellä huonetta. Hän ei sanonut tai tehnyt mitään hengittämistä lukuunottamatta. "Toivottavasti tää ei haitannut sua?" tiedustelin. Hän pudisti päätään hiljaisena.

Halasin häntä, mutta hän ei vastannut halaukseen, joten päästin irti. "Mä haluan vaan muistaa sut, mutta se on kai sitten ohi", totesin kyynel silmässäni. Hän nyökkäsi hitaasti ja lähti. Istuin sängylle ja katsoin itkuisena kun hän asteli ovesta ulos. Poikani, tyttäreni, ja minun tulevaisuuteni. Nyt se kaikki oli poissa.

Muutamia vuosia myöhemmin..

Joitakin vuosia myöhemmin koitti Lizzien ja Samin aika. He olivat siirtymässä virallisesti taaperoikään, vaikka minusta Sam oli todella fiksu ja Lizziekin osoitti erityisiä kehittymisen merkkejä, vaikkeikaan älyllisesti vaan muuten. Jokatapauksessa, olin kutsunut kaikki, jotka talonyhtiössä ennen olivat asuneet. Nyt kaksi huoneistoa oli tyhjillään.


Olin kasvanut itsekkin valtavasti. Katsoin aamulla peiliin, ja valitettavasti nän, mitä odotinkin, vaikken siitä pitänytkään. Muutamia vuosia oliisn vielä lapsiini sidottu ja sitten kun he lentäisivät pesästä - vapaus. Vielä en tiennyt mitä sillä tekisin, mutta samalla odotin ja pelkäsin sitä. Lizzie ja Sam olivat minulle kaikki kaikessa, ja heidät oli kasvatettu samassa kodissa jossa minutkin.

Rachelkin oli tainnut saavuttaa mitä odottikin. Hän asui naapurissamme edelleen ja toimi baarineitinä läheisessä pahamaineisessa paikassa, eli hän oli suunnilleen sellainen joksi hänet aina olin tulevaisuudeltaan kuvitellutkin. Ja mikä epäyllättävintä, oli hänellä miehiä joka sormelle tälläkin hetkellä, mutta minulla ei ollut siihen välittämistä taikka sanomistakaan.


Sammy taas oli muuttanut enemmän maaseudulle ja hän toimi päivisin jossain toimistotöissä, mutta vapaa-aikanaa toimi vapaaehtoistyössä vanhainkodissa, mikä oli minusta hurjan jaloa, mutta silti hänellä ei ollut tyttöystävää. En aikonut kuitenkaan ajatella sitä sen enempää.

Tommysta en tiennyt muuta kuin puhelinnumeron ja sen, että hän asui keskustassa yksiössä, mutta työtön hän taisi olla. En aikonut kuitenkaan sääliä häntä, sillä tyttöjä hänellä oli enemmä kuin sormia ja varpaita yhteensä, suuri osa Rachelin työkavereita, jolta tämän olin kuullutkin. Voi kuinka säälinkään niitä naisihmisiä, mutta en voinut vaikuttaa asiaan millään tavalla.
Anna ja Ellie olivat vanhentuneet arvokkaasti ja ostaneet kimppakämpän jostakin, en tiennyt mistä. En ollut kuullut heistä kovin paljoa, mutta joka tapauksessa tiesin, millainen haluaisin olla vähän vanhempana.

Noinh, tässä tämä. Ja kommenttia vaikka säälipisteillä, tää on juossut tänään 1500 metriä kaatosateessa, eli pliis!

Edit 16.8!
Ilmoittelenpa tässä vain, että uusi tarinani löytyy osoitteesta http://because.vuodatus.net eli täältä!

Edit 17.6!
Ja samalla vähän ilmoitusta siitä, että Life and Dreamsia voi äänestää VaSu-gaalassa Taidokkain tarina-kategoriassa. Linkki on joissain laatikoista tuossa oikeassa reunassa.

Laitoin hiukseni, taas. Tein sen huomaamattani koska käteni himosivat tekemistä jotteivät ne tärisisi kovasti muiden läsnäollessa. En ollut ajatellut pitää isoja hautajaisia, mutta kun kaikki tuttuni talonyhtiöstämme olivat kuuleet, he halusivat auttaa. Ei minulla muuten olisi mihinkään varaa. Niinpä kaikki olivat tulossa: Anna, Ellie ja Sammy, joiden takia myös Tommy, eikä Rachelkaan halunnut jäädä pois. Kaikki tulivat meille siihen asti että Anna tulisi töistä, Elliellä kun ei ollut vielä autoa.

Me istuimme hiljaa paikallamme olohuoneessa, tai oikeastaan olohuone-ruokailutila-keittiössä. Kukaan ei puhunut, mutten halunnut ajatella että oli haudanhiljaista. Viime aikoina olin vältellyt sellaisia sanoja kuin hauta, kuolema, hatajaiset ja pelko, jota itse tunsin. Tiesin, että kun kertoisin pojille, kaikki olisi ohi. Tuntui että jos joku ei olisi pidättelemässä, niin minä ihan totta hyökkäisin Tommyn kimppuun, mutten oikeasti tekisi sellaista, toivottavasti.

Pojatkin istuivat hiljaa paikallaan, enkä ihmetellyt. Oli kulunut varmasti puoli vuotta edellisestä virheestäni ainakin omien laskujeni mukaan. Ihme että Sammy oli antanut anteeksi, mutta nyt heillä oli hyvä syy vihata toisiaan. Sammyn ilme oli surullinen. Vakuuttelin itselleni että se johtui mummin kuolemasta koska he olivat tunteneet toisensa ja mummi oli hyväksynyt seurustelumme heti, koska Sammy näytti kuulemman niin ihastuttavan rehelliseltä. Toinen puolisko päässäni sanoi että hän tiesi, mutta ei se voinut olla mahdollista.

Ulkoa kuului auton tööttäystä ja nousimme pieneen autoon avrsin nopeasti. Istuin Ellien ja Rachelin välissä, ja mikä hienoa, Anna kutsui Tommyn etupenkille. Loppumatkasta en ollut enää niin varma että takapenkillä oli mukavampaa.


Kirkossa ennen hautaamista kaikki itkivät ja sanottiin muutama sana. Näin mummin viimeisen kerran, ja vaikka sanoin päässeeni yli itkusta, silloin minäkin purskahdin kyyneliin.


Laskin arkun eteen pienen kukan. ''Mummi, annathan anteeksi'', kuiskasin, toivoen että hän olisi voinut kuulla. ''En tarkoittanut sinulle pahaa tällä''. Kaikki kävivät arkun edessä ja se haudattii. Tilaisuus oli ohi ja minä menin vielä käymään Sammylla. Tommya nappasin hihasta, jota hänkin tulisi. Ellie taas lupasi mennä keskustelun ajaksi juttelemaan Annan kanssa, en tiennyt mistä he puhuivat. Mutta silloin en edes välittänyt.

Istuimme sohvalle ja Sammy katsoi minuun kysyvästi. Tommy pysyi vaiti.


En jaksanut enää pitää suutani kiinni vaan aloin sättimään Tommya hiljaa. Hän kääntyi katsomaan poispäin kylmästi.


''Oma vikasi'', hän totesi kun vihdoin lopetin. Päässäni kiehui ja pelkäsin sieltä nousevan savua. Sammy katsoi Tommyyn ja kysyi. ''Mitä te puhutte?'' Hänen äänensä oli niin asiallinen ja ystävällinen että rauhoituin ja avasin suuni uudelleen.


En vaiennut nopeati vaan selitin asiaa pitkään ja yritin alitajuntaisesti nostaa itseni hiukan parempaan valoon kuin mitä todellisuudessa olin ollut. Kun lopetin, kaikki olivat hetken hiljaa.


Lopettaessani Sammy näytti siltä kuin alkaisi itkemään, mutta hän ei aikonut päästää kyyneltäkään Tommyn läsnäollessa. Tommy nousi. ''Mua ei varmaan tarvita täällä enää'', hän totesi ja väläytin hänelle ''Tästä puhutaan vielä''-katseen. Kun ovi oli sulkeutunut, avasin suuni kolmatta kertaa.


''No, nythän me sitten...'' aloitin, mutta Sammy vaimensi minut. ''Ei'', hän kuiskasi ja olin ymmälläni. ''Mitä ei?'' ihmettelin. ''Ei ''me''. Ei ole enää ''meitä'' sinun ja minun välillä'', hän sanoi hiljaa. ''Se on ohi..?'', minä miltei itkin. Hän nyökkäsi ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.


Kotona itkin sydämeni kyllyydestä ja luulin kuolevani siihen itkuun. Ajattelin Sammyn ääntä ja sanoja. ''Ei ''me''. Ei ole enää ''meitä'' sinun ja minun välillä''. Itkin entistä hurjemmin. Olin yksin nyt.

Yhdeksän kuukauden kuluttua:

Anna saapui luokseni kun kuuli milloin laskettu aika olisi. Se tulisi pian ja olin enemmän kuin peloissani. Hän kuitenkin lohdutti minua ja sanoi ettei tarvitse pelätä. En sanonut mitä ajattelin siitä, millaisen pojan hän oli saanut.

Yhtäkkiä tunsin polttavaa kipua. ''Ei vielä'', ajattelin. ''En ole vielä valmis.'' En ehtinyt kuin puhisemaan muutaman sanan. ''Soita ambulanssi''

Tässä nyt sitten, kommatkaa hyvät ihmiset tai suutun ja mustaksi muutun!

Mainitsin siis vähän aikaa sitten tarinan, jota ei ole tulossakaan jo mainitsemieni ongelmien vuoksi. Ajattelin kuitenkin erästä toista tarinaa, jota olen jo monta vuotta suunnitellut.
Ensmmäisenä haluan sanoa Vulkkikselle jotain: Tarina ei ole matkimista omastasi, vaikka se kertoo neljästä luonnonvoimasta ja niiden haltijasta. Miedän maailmassamme elää kolme nuorta, jotka ovat täysin tietämättömiä heitä uhkaavasta vaarasta: Toisesta maailmasta tullut paha yrittää ottaa heidät valtaansa ennen hyvää ja varastaa luonnonvoimat,jotta voisi hallita maailmaansa. Hyvä taistelee edelleen vastaan, ja Valon haliitsija lähettää tyttärensä hakemaan luonnonvoimien hallitsijoita. Tässä vaiheessa varmaan ihmettelette, kuka se neljäs on? Se sitten selviää aikanaan. Näin seikkailu alkaa.
Toivon kuitenkin, ettei Vulkkis pelkää matkimista. Toteutan päätäni, jonka varassa juoni on syntynyt jo monta vuota sitten.

Lisäksi on muuta: Oma elämäni syö paljon aikaa jota voisi käyttää kirjoittamiseen, varsinkin näin juhannuksena/juhannusaattona. Luen Salamavarasa ja pelaan Final Fantasya joka kuluttaa aikaa tuplasti sitä mitä sims, jota en itseasiassa ole vähään aikaan pelannut, mutta ei hätää, en ole lopettamassa. Sanoin jo, että tämä tarina viedään loppuun vaikka läpi harmaan kiven kuulkaas.

Mutta pistetään näiden ikävien asioiden vastapainoksi jotain mukavaa, hiukan ''juonipaljastuksia'':

Mitä Emma selittää?

Anna tukena ja turvana.

Eivät kai tytöt palaa ystäviksi? Kenties

Toivottavasti en tylsistytä teitä jorinoillani, mutta.. Saa kertoa kiinnostaako tarina ja muutenkin, mitä mieltä olette. Onko kuvanlaatu muuten huonontunut vai johtuuko se minun näöstäni?

Edit 21.6: Krh... Ahneella on paskanen loppu.
Emma synnytti ja en jaksanut vauvaikää, joten yritin muuttaa lapset taaperoiksi sim modderilla. Onnistuin kadottamaan vaipat, joten odotin kolme päivää, mutta lapset eivät kasvaneet. Tiedän etteivät ne kasvakkaan koska kolmessa päivässä se tapahtuisi, ja yritin siis ihan kaikkea boolpropista(lisää sekoilua peliä pilaamaan) kakkuun. Ei apua.
Eli: Joudun luomaan perheen uudestaan, mutta ei hätää. Ehdin ottaa osan kuvista jo ennen kyseistä sekoilua, ja teen lapset taaperoiksi ja muuten kaikki normaalisti. Kasvonpiirteet saattavat vain vähän muuttua ja sellaista.
Olen todella hyvä sekoittamaan peliäni, enkös vain?
Huom: Kahdessa seuraavassa osassa hahmot ovat edelleen aivan tavallisen näköisiä, koska onnistuin ottamaan kuvat ennen bugia.

Koettakaa kestää päivitysten hidastumista seuraavan osan jälkeen. Se se asia oli.

Se oli siis yleistietoa. (No joo, tästä tulee vähän kliseinen, mutta kukaan ei vedä hernettä nenään, koska on paljon kliseisempiäkin tarinoita olemassa, ok?) En nyt viitsinyt syynätä juonenkäänteitä ja pistää niitä tänne, mitä iloa tarinasta silloin olisi? Ja tämä on siis sims2 tarina, joten pistän kaiken lavastustaitoni peliin. :)

Ja edellistä osaa saa kommentoida myöskin.